V For Violence oli itselleni täysin uusi tuttavuus, ja ulkoisen olemuksen perusteella bändin olisi kuvitellut olevan kotoisin jostain ihan muualta kuin Suomesta. Yhtyeellä on nimittäin tummanpuhuva glam-look hallussa kuin Nikkie Sixxillä tai Tommy Leellä konsanaan, ja tämän sanon täysin positiivisessa mielessä. Musiikillisesti V For Violence ei liippaa kovinkaan läheltä Mötley Crüeta, vaikka myös suomalaisyhtye tuntuu haluavan tehdä Pirusta jälleen himpun verran houkuttelevamman hahmon. Raskaudestaan huolimatta The Cult of V on siis ehdottomasti verrattain helppotajuinen ja tarkoituksellisen iskevä albumi.

Tällä levyllä esiteltävä väkivalta on siis lähempänä tarkoituksellisen shokeeraavaa tv-viihdettä kuin mitään käsikosketeltavan brutaalia, missä ei sinänsä ole mitään vikaa. Paikoin yhtye kuitenkin turvautuu tyhjään vittusaatana-retoriikkaan ja tällöin musiikillisetkin yhtäläisyydet nu metaliin alkavat hieman kiristää ohimoita. Täysin tyhjäksi uhoamiseksi ei V for Violence kuitenkaan onneksi taannu, vaan yhtyeen angsti kuulostaa pääosin hyvinkin aidolta. Levyltä löytyy paljon puoliraskaasti rokkaavaa riffittelyä ja etenkin säkeistöissä puheen puolelle kääntyvää laulua, ja nämä elementit tekevät levystä itselleni etäisemmän. Puhelaulussa ei sinällään ole mitään vikaa, mutta etenkin nopeammat sanarivit menevät usein sössöttämisen puolelle, eikä flow'sta voi muutoinkaan puhua kuin paikoin. Vastavuoroisesti Seven Days to Reverse Universen ja The Butcher’s Songin raskaammat, lähes deathmetalliset osiot, kuten myös Screamin popahtavammat elementit, ovat itselleni The Cult of V:n hienointa antia. On huomionarvoista, kuinka hyvin V for Violence pitää biisinsä kasassa ja itsensä musiikillisesti uskottavana näinkin monipuolisten vaikutteiden sotkeutuessa soppaan.

Break the Facen puhelaulujen rytmittyessä uusiometallista taustaa vasten alkaa tosin tuntua siltä kuin levy olisi jo esitellyt kaikki puolensa. Entertainmentin suoraviivaisempi mättö palauttaa levyn henkiin vielä hetkeksi, mutta muutoin levyn loppu on sitä samaa persmäkeä kuin sen alkupuolikin, kenties vain hieman huonommin luistavalla liukurilla. The Cult of V ei siis kanna täyttä mittaansa, eikä sen materiaali muutenkaan ole täyttä A-luokkaa, mutta siitäkin huolimatta se on positiivinen tuttavuus. Jos The 69 Eyes ja Slipknot naitettuna sauvasekoittimen välityksellä kuulostaa etäisesti kiehtovalta, kannattaa V for Violencelle antaa mahdollisuus.